Lapsiluvusta.

Kaksi tai kolme. Se on ollut mun vastaus pitkään, kun ollaan kavereiden kanssa keskusteltu sopivasta lapsiluvusta. No, näemmä meillä nyt se kolme. Ainakin.

Sanoin kaikille, että tämä tuleva vauva on meidän viimeinen, ehdottomasti. Mutta sitten kävin rakenneultrassa, jossa varmistui jo pitkään epäilemäni asia: poikahan se sieltä on tulossa. Taas. Soitin asiasta miehelle, joka ei päässyt reissutöiltään mukaan ultraan ja jo hänen kommentti oli, että jospa se seuraava olisi tyttö. Haha, nauroin tuolloin.

Tarkemmin kuitenkin aloin asiaa pohtia jo samana iltana. Olin ollut varma koko alkuraskauden, että tottakai meille tulee poika, mutta kun asia varmistui, iski silti pienoinen haikeus ja ehkä jopa...pettymys? Onhan se helppoa, kun kaikki on poikia ja kätevää ja mitä kaikkea, mutta olisihan se oma pieni prinsessa silti ollut kiva. Ehkä joskus vielä sittenkin?

Tällä hetkellä en rehellisesti osaa arvioida jääkö lapsiluku tähän vai olisiko meille oikea luku sittenkin jopa neljä. Tuskin ainakaan enempää. En ainakaan tällä hetkellä usko. Nyt voin kyselijöille rehellisesti sanoa, että en tiedä neljännestä, mutta ei ainakaan vielä ihan lähiaikoina. Tarkoittaen minun mielessäni ettei ainakaan viiteen vuoteen. Kun nuorena on aloittanut, on onneksi aikaa pitää myös taukoa, heh.

Mutta entäs se kolme lasta? Kaikelta kannalta mahdollisimman epäkäytännöllinen luku! Perhematkat ja -huoneet on aina tehty neljälle hengelle! Kaikki lippupakettien perhepaketitkin koskevat aina neljää henkeä! Ihmisellä on kaksi polvea, tai kaksi kainaloa, joihin voi lapset ottaa: siis ne kaksi! Mihin se kolmas laitetaan? En mää voi sanoa yhdelle, että nyt et saa tulla syliin, kun ei äitin syliin mahdu. Just oon vuoden verran toitottanut esikoiselle, että äitin syliin saa aina tulla ja aina on tilaa molemmille lapsille. Niin, siis KAHDELLE!


Viisi ei mahdu enää mukavasti istumaan edes normaalissa henkilöautossa, saati minun pienessä Nissanissani, johon ei ole toivoakaan saada kolmea lasta istuimineen ängättyä takapenkille. Saati tuplavaunuja peräkonttiin! Kotiinko meidän täytyy jumahtaa? No, ratkaisu tulee toivottavasti jostain aikanaan, sillä autoa minä en ole vaihtamassa. Mies sen sijaan suunnittelee farmarin laittoa (meillä kun on useastakin syystä kaksi autoa taloudessa).

 Entäs meidän koti sitten? Makuuhuoneita on kolme: vanhemmille ja kaksi huonetta lapsille. Kolme lasta kahteen huoneeseen ei kuulosta mahdottomuudelta, ei edes vaikka huoneiden koko on hädintuskin 10 neliömetriä, mutta silti mukavinta se varmasti ainakin jossain vaiheessa olisi saada asustaa huonettaan yksin? Lisäksi tämmöinen 104 neliöön tiivistetty omakotitalo ei ole mistään kohdasta niin suuri, että tänne helposti ainakaan mahduttaisi vielä yhden ihmisen tavarat. Esimerkiksi kaappitila on kyllä käytetty viimeistä senttiä myöten.

Ei saa taas käsittää väärin! Tämä uutukainen on jo aivan täysin odotettu tulokas ja rakas ainakin minulle jo nyt! Mutta mun mielipide on, että elämä silti olisi helpompaa kahden kanssa. Tai jopa yhden. Kuitenkaan minä en tavoittele helppoa elämää, siitä kertokoon jo reissuleskeys kahden lapsen äitinä opiskellen samalla ammattikorkeakoulussa ylläpitäen sosiaalista elämää kuitenkin kiitettävästi. Ei missään nimessä helppoa, mutta taatusti useimmiten mukavaa ja etenkin sopii mulle aivan hyvin!